osa minusta
joku haikee suru ja se melankolia
on ottanut pienempiä askeleita
on tullut välimatkaa
se on katsonut enää sivusta tanssilattioilla
istunut kulmissa
verhotankojen varjoissa
joskus hipaissut kämmenselkää
ja minä herpaannun hetkeksi
vain hymyilläkseni
huomatakseni ettei ole mitään hätää
vielä vähän levottomissa uomissa
puhun ajoittain niitä sanoja
jotka eivät enää oikein tunnu omalta
mutta minussa on nyt sitä rauhaa
jota olen aina kaivannut
jonka perään haikaillut
kun en ole osannut pysähtyä
ottaa kiinni
uskaltanut katsoo silmiin
tässä tuntuu vakaalta
maailma ei horjukaan pois paikaltaan
vaikka yö veisikin mukanaan
uskaltaisi kertoa että välittää ja rakastaa
häpeäisi, sanoisi jotain tyhmää
nukkuisi vain pari tuntia
olisi ihan perseestä ja vaikea
istuisi alas ja jakaisi asioita
joista tietää hetkeksi kurkkua kuristavan
se on vain pieni ikuisuus
niin kuin joka kesä
valo varjojen keskellä
kukkivat terälehdet
ja ne piikit sen alla
mutta kun käsi tarttuu pistävästä varresta
minä herpaannun hetkeksi
vain hymyilläkseni
huomatakseni ettei ole mitään hätää
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti