kivuliainta on antaa anteeksi
kun toinen ei ole edes pahoillaan
itkee vasten ikkunaa
ei katso kohti
enkä minä siltikään
enää edes korota ääntäni
sillä niin tottunut minä olen
niihin tyhjiin lauseisiin
puolustuspuheisiin
jälkikäteen halaamme omenapuiden alla
ne mädäntyneet kuoret makaa nurmikolla
ja jälleen hän itkee
nopeasti vaihtaa aiheen
kääntyy rooli jälleen lohdutan
kylmän kuoren kovetan
annan hänelle siunauksen hyväksynnän
ainahan minä joustan ja odotan
pienennän itseni tähän eteesi
ettei lujaksi kasvattama ääneni
katkeroittaisi sinua sisältäsi lisää
kun huudan oikeutta
jota et itse koskaan uskaltanut pyytää
ja ettei äiti
sinun tarvitsisi
nähdä kuinka paljon minuun sattuu
sillä kuinka voisinkaan
tehdä sinua kohtaan niin itsekkäästi
että antaisin sinun huomata
kuinka kivualiaasti
olet minua hiljaisuudellasi viiltänyt
ja niin pieni on se häivähdys kitalaessa
ettei edes kivualiasta
kun nielen jälleen yhden pettymyksen surun
vihan hänen edessään
sillä sisälläni lapsi
eihän hän enää kaipaa äitiään
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti