työnnät minua ulos siltä alueelta
rakentamistani lokeroista
vaaravyöhykkeeltä aallonharjaltani
ja syvistä pohjista turvasatamaan
pienille aalloille
pehmeälle rantavedelle
mutten oikein sopeudu vakaalle maaperälle
ja hiekka tuntuu kiipeävän kurkkuun asti
juuttuu nenänieluun
ja raastaa henkitorvea
kun pelkään että juurrun typeräksi kukaksi
mukautujan kuvaksi
jonnekin maan ytimeen
ja rakennan kaarnakuoret
jääden loukkuun sisään niiden
tekisi mieli tökkiä sinua naamaan
potkaista päin näköä
ravistella hartioilta
kokeilla löytyykö sinusta
vihaisempia sävyjä
tummempia vesiä
itkun kaivamia uurteita
yön pikkutunteja
isoja virheitä
puhdasta häpeää
ja toiset kasvot
joita kukaan ei ole koskettanut
niitä vasten painaisin otsani
koko kämmenin tarttuisin leukalinjoista
ja uppoaisin kokonaan
sillä minä tarvitsen sen toisen puolen
omakseni koko toisen haavoittuvaisuuden
kuin pantiksi
ettet sinä minua satuttaisi
ja uskaltaisin myös laskea omat aseeni
vai oletko sinä auringon haalistama
tumman veteni äärelle eksynyt
vakaan maan kasvattama
valo ilman varjoa
jollaisen kanssa
tukahduttaisin itseni
vetäen mukanaan viattomuutesi
ja hukuttaisin lopulta molemmat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti