peilikattoja
ja kyyneliä tanssilattialla
savu kiertää keuhkoja
ja tanssin itseni ulos kehosta
lopulta jälleen ennen aikojaan
korvissa soiden otan kiinni yöttömän yön kädestä
joka ennen valomerkkiä
ojentaa eteeni kutsunsa
väsyneillä jaloilla kannattelen itseäni laatoilla
pimeällä kadulla
ja aamuyöstä huurtuneella asfaltin reunalla
kun jokin odottava tunne
ja epämääräinen toivo
joka shottilasin sisäpinnoilta asettui vatsani pohjalle
johdattaa minua puolipaljain reisin
ja täysin paleltunein säärin yössä
ja se tuntematon pitkä tumma
kävelee vastaan
halaa pitää kiinni
ottaa sekunnissa omakseen
ja minä muutun joksikin toiseksi
etten aamulla katuisi
kuinka helposti jälleen annoin itseni
jonkun käsivarsille
ja katseen alle
helposti hän nostaa keittiönpöydän kulmalle
kysymättä ottaa kiinni hiuksista
kysymättä painaa henkitorvelta
ja kaarran selkäni vasten kylmää korkeakiiltoa
helposti hän kääntää vatsalleni
ja roikun terävissä kulmissa
painan poskeni pöydän pinnalle
kohdaten katseeni pimeän ikkunan heijastuksesta
enkä minä tunnista häntä
vaikka olen ollut siinä monesti
en tunnekaan enää omaksi
kosketus ei tunnu miltään
sanat lipuvat ohi
ja saman suihkun alla jälkikäteen
lämpimässäkin minä palelen
kun enhän minä ole enää tämä ihminen
lämmin keho tuntuu tukahduttavalta
parransänki painaa niskaa
kun ulkoa harmaa valo asettuu huntuna huoneen kulmiin
se on minun valomerkkini
aika palata mieleeni ja iholleni
joka itse täyttänyt tyhjiönsä
eikä enää tuntemattomista lakanoista löydä itseään
ei ketään
eikä yhtäkään
lohdun palasta jota sovittaa sisälleni
olen arvokkaampi näitä öitä
jotka ovat syöneet huomaamattani pala palalta
kun olen itsestäni paljastanut osia
ja antanut niiden käsien tulla lähelle
jotka eivät kysy lupaa pidellä
ja pudottavat pirstaleiksi varoittamatta
huomatessaan olevani lasia
heidän omat tyhjiönsä heijastavana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti