olen aina ollut kipuileva
hieman raskas ja pelkään välittää
vetäydyn
asetan suojamuurit
ja istun hiljaa niiden turvassa
pelkään että muut huomaavat
kun katoan omaani
lakkaan katsomasta silmiin
ja lakkaan vaivautumasta
pelkään että ne syyttävät itseään
tai että olen ja olen olematta tahallani
mutta se on sisäsyntyistä
kun ajoittain vihaan itseäni niin helvetisti
että lamaannun
kun pelkään että se tunne ei koskaan katoa
etten koskaan lakkaa tuntemasta
sitä valhetta että olen täysin mitätön
ja ne muut kutsuvat mukaan vain säälistä
itkin jo lapsena peilikuvalle
alakoulussa puristelin ihoa eri kohdista
kirosin päiväkirjassa
miksi en ole kaunis ja hauska
milloin ne lopettavat halveksuen tuijottamasta
vaikka tuskin oikeasti edes katsoivat
otan jokaisen eleen uhkana
työnnän ihmisiä pois siinä pelossa
että ne näkevät minut niin kuin näen itseni
katsovat minua läpi sen saman valheen
jonka olen kiertänyt paksuna naruna ympärilleni
olen kuin ikkuna itseni välissä
jonka takaa katson muita vapaina
ja hakkaan kyynerpäällä lasia
huudan vasten kylmää materiaalia
sen vain huurtuen
ainostaan itse ääneni kuullen
kun tiedän tasan tarkkaan kuka olen
miten paljon hyvää kannan
ja kuinka paljon siitä riittäisi muille
riittäisi helvetti vie itsellenikin
mutta ulos tulee joku toinen
täysin päinvastainen
aina vihainen
se varpaillaan oleva
kolkko ja kopea
jonka sanat juuttuvat kitalakeen kiinni
ja kohti sijasta astun jälleen taaksepäin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti