minä
olen
sadetta
kuurona hentona pienenä pisarana
niskaan kaatuvana yli läikkyvänä
painavana läpimäräksi kastelevana
sinä
olit
katos
hetkellinen hengähdystauko myrskyn turva
suojakuomu kattopeite
sateenvarjoni ja markiisi
mutta pisarat eivät kadonneet minnekään
kohisivat kattoon
pauhuivat korvissa
ja märät hiukset liimautuivat kasvoille
jääkylmät vaatteet nuolivat ihoa myöten
olin läpimärkä ja palelin
ripottelin kuraa eteiseesi
kastelin kaiken mihin astuin
pilasin sohvakankaat ja kosteus imeytyi tapettiin asti
sillä minä en koskaan pystynyt riisuutumaan alla katseesi
en näyttäytymään sateen pyyhkivänä alastomana aitona hauraana oikeana
sillä en tiennyt mitä oli kerrosten alla
sinä olit niin kuiva vahva ja vankka
tarjosit päälle kangasta
olit valmis kuivaamaan vaikka multaa jalkojen alla
mutta nyt näen sen
saman päällesi laskeutuneen rankkasateen
olit kuivannut oman sateesi jo samoihin pyyhkeisiin
ylikastellut maasi mädäksi
tappanut juurakon
jottei menneisyys kasvaisi pinnalle
otin vastaan suojan illuusion
imin itseeni painavan kankaan kastuneen kipusi
pehmennyt multa murtui jalkojen alla
putosin perustuksillesi pimeään
ja tajusin kuinka toisen tuskaan
on helppo paeta itseään
ja nyt minä näen sen
meidän samankaltaisuuden
ja tiedän
että sinäkin makaat
minun sateen pieksämässä mullassani
eivätkä ne jotka etsivät yhtä aikaa myrskyä ja rauhaa
löydä perille kulkematta käsi kädessä
miten kaukana toisistaan kulkevatkaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti