kesä alkoi läpi siltasaaren ja kruununhaan
tää on taas jotain universumin ironiaa
ajattelen aamulla kun samoja teitä taas
olen tullut kotiin
hakaniemessä on se ympyrätalo
ja samalla tavalla kai linjat sulkeutuu
kalliossa on nyt ikkunansalpoja
ja puulattia
asetumme rinkiin
ja minä en kuulu joukkoon
olen vähän muualla
tai ehkä se on vaan tää humala?
helppoa ja rentoa
se on pelin henki ja idea
mutta minä annan vain harkitun
astuen silti harhaan
ja tahdon ottaa sanani takaisin
mennä omaan ympyrääni
potkia muut ulos
potkia hänetkin helvettiin
sillä hän pelaa minun päälläni
vaikka minä olen luottanut
en pysty seisomaan suorassa
katseen alla olen itku kurkussa
ja vihaan näitä puolia
itsessäni näitä suonia
joissa kohisee ajoittain viha
ja heikko veri
sillä minun seinissäni huokailtiin
vedettiin syvään henkeä
ja katsottiin toiseen suuntaan
naurahdettiin vähäteltiin päälle
hiljennettiin häpeään
sillä vanhin tytär
näyttäähän hän pienemmille esimerkkiään
istuu hiljaa
ei ainakaan itke huuda tai ole edes ihminen
kantaa painot ottaa iskun poskelleen
ja se tyttö on vielä tämän mielen sisällä
hakee reaktioita keinolla millä hyvänsä
tahtoo nähdä olevansa elossa
olla puhuvaa suuta
ja vastauksen saavaa katsetta'
tuhoaa minut kaiken ympäriltä meidät molemmat
huutaa kipunsa toisten kasvoille
istuttaa vihansa aamuöiselle katukivetykselle
viattomien niskaan
ja henkitorvelleni ei anna minun hengittää
mutta jonain päivänä minä vielä löydän hänet
hiljennän kohinan
painan hellän kämmeneni hänen kasvoilleen
ja kerron, että minä näen sinut
ei meidän tarvitse enää huutaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti