kalliossa on niitä ikkunalautoja
ja korkeita kattoja
tuijotan listasaumoja
ja hänen nukkuvia kasvojaan
joita tuskin näen enää koskaan
tai
niin ajattelin myös kaksi vuotta sitten
tunteja aikaisemmin
asfaltin railo kaataa minut maahan
hiekkaa ja verta
valuu pitkin säärtä ottaa kiinni sukan reunuksesta
maalaa valkoisen punaiseksi
ehkä elämä nyt ujuttautuu sisään avohaavasta
muistuttaa nostamaan katseen laitteesta
jättää luonnostelematta
ja haikailla sitten selvinpäin niiden perään
jotka lähtivät juuri oikeaan aikaan
kun itse vielä hyppään nousevan auringon syliin
annan sen silittää vauhdissa takkuuntuneita hiuksia
puhaltaa polven nirhaumaan
ja kuiskata korviin just niitä lauseita
ja se kaikki kuitenkin muuttuu rankkasateeksi
huuhtoo pois eilisen
menneen yön ja sen lohdullisen hetken
kun kävelen läpi siltasaaren
ja kruununhaan
miettien onks nää nyt niitä paikkoja
joita joskus kaipaan
koska eihän kukaan enää aamulla katso silmiin
vaikka vahingossa olisi antanut itsensä kokonaan
päästänyt kirvelevän tulehduksen avonaiseen haavaan
nimeltään minä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti