olen tipahtanut elämän sokeaan pisteeseen
ja muuttunut ympäristölleni näkymättömäksi
enkä minäkään enää löydä pintaa itsestäni
ja näihin aamuöihin jäävät viimeisetkin rippeeni
säälittävä maskuliinisuuden irvikuva
ja kuristava käsi kaulallani
jonka voimasta
selkä painautuu vasten lasia
toivon sen takaani särkyvän
jotta voisin helisevin sirpalein pudota portaikkoon
sillä niin hauras minä olen tänä yönä
ettei kukaan edes huomaisi
vaan epähuomiossa minut lakaistaisiin pois sen sotkun mukana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti