rikkinäinen hymy kasvoillani
hetken kestää tottua valoon
ja paljain jaloin kivetys on viileä
päiväunesta painajainen
aamuyön euforiasta päänsärky
ja ehjästä jälleen rikkinäiseksi
hetken olin oma itseni
kotimatkalla taas se joku muu
joka päiviinsä turtuu
ei löydä tarttumapintaa päivistä
jotka ahdistuksen alle hukkuu
tottunut työntämään kaiken pois
vetämään kasvoille tekosyyn
sulkemaan suuni
sanani ulottumattomiin
joka tiistai aamuna
tulee ulos lohduttomana
kyynelten virtana
ja käsiin hautaan kasvoni
vaikka täytyisi jo olla menossa
kohti sitä arkea
jossa en saa happea
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti