kahdessakymmenessä vuodessa olen oppinut
että elämä on piikkimatto
palavia hiiliä
kuristusventtiili ja teräviä kiviä
elämä on vaniljatankoa ja mantelirouhetta
helppoa
leutoa
lempeää
pientä ja suurta
sekä kaiken läpäisevää
lattialle asti vievää
vatsan pohjan ympäri kääntävää kipua
elämä on sata jääpiikkiä
ja höyhenen hento kosketus
vapaapudotus
ja kaiken kantava kestävä kiinni ottava maa
kun putoaa
olen oppinut etten pysy paikallani edes ihossani
tiedän kuka olen tänään
mutta kuva haalenee huomiseksi
mutta hän on minä
minä olen hän
ja minä
tiedäthän
olet niin paljon enemmän
kuin ihmisen kuori
joksi
olet luullut kasvaneesi
hyvää syntymäpäivää siis itsellesi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti