päivä päivältä olen kävellyt pienempiä askeleita
kutistanut itseäni
käytävät edessäni muuttuen tuijotuksen
ja arvostelun kuiluiksi
jotka saavat sydämeni hakkaamaan
ja hengitykseni tihentymään
aina en selviä sen yli
ja putoan hukkuen epävarmuuteen
jossa jokainen alentava sana kaikuu ontossa pimeydessä
huudan niitä hiljentymään
itken vasten seinämiä anellen armoa
raastan kosteaa kivireunusta kynsinauhat veressä
löytäen voimaa nousta
mutta edelleen on päiviä
kun maa jalkojeni alla repeää
ja putoan samaan ansaan
kuuntelemaan muistutuksia
kuinka vastenmielinen ja riittämätön minä olen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti