minä avasin itseni sinun eteesi
kerroin että pelkään
että on vaikea sanoittaa
olla lähellä
päästää iholle
että olen vähän rikki
haikea ja vaikea
ja sinä et sanonut oikein mitään
etkä katsonut kohti
hyväksyit kai
niin se mielessäni toimi
mutta hiljaisuus on myrkky
jota kaadetaan menneisiin haavoihin
ja kanssasi kirveli niin vitusti
kun jokainen sanomatta jäänyt
jokainen hetki vailla katsetta
muistutti siitä tunteesta
joka vallitsi kotona
joka alun perin kasvatti pelkäämään niin paljon
etten sen alta nähnyt sinua ollenkaan
keskityin vain varomaan
etten olisi liikaa
etten vain rikkoisi niitä hiljaisuuksia
keventäisi nieltyjen sanojen painoa
olisi liian röyhkeä ja jotenkin vaikeena
kun just sellasilla hetkillä käänsit katsetta
kohdistit silmät ylös kuin anellen armoa
ja minä odotin varjona
milloin sinun kasvoilta
voisin arvailla
missä olit mihin katosit missä odotit
hetken haihtumista
kun aina sanoit ettet ajattele yhtään mitään
kun kysyin ollessasi ajatuksissa
siksi näin jälkikäteen kun osa minusta aavisti
ihan alusta asti
sinun eteisen muuttuessa ensisuudelmaksi
ettet ollut se jonka kanssa jakaisin enemmän kuin muutaman aamuni
tiesit sinäkin sen
kun et koskaan päästänyt minua peremmälle
jäin jumiin sen saman eteisen kynnykselle
jossa tapasimme ensimmäisen kerran
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti