aseman ikkuna
vesipisara valuva norona
ja minun sisältäni taas tuttu ristiriita
joka ei tiedä mitään rakkaudesta
antaa silti kaikkensa
ja vihaa samalla mitalla
ikkunasta moottoritie
liikkeen humina korvissa
joka päässä muuttuu tasaiseksi ajatusvirraksi
jolta ei pääse pakoon ellei hyppää pois vauhdista
mietin sinua
kaikki niitä joille en ollut tarpeeksi
kunnes korjaan kohteeksi itseni
kuinka en riitä edes peilikuvalleni
ja tulvin silti yli
pimeä ulkona
heijastastaa kuvajaisen ikkunassa
kasvot pysyneet samana
epäsymmetriaa ja teräviä kulmia
hiukset vaihtaneet tummaan vaaleasta
kroppa sama lyhyt pitkillä jaloilla
ja sormet sirot käsivarsissa vanhoja arpia
suurin muutos ei käsin kosketeltava
päästämässä irti ihon alla monesta
minä ja syksy emme ole niin kuin ennen
vähemmän hauraampana
ei enää kaunaa kantamalla
mutta keskitän silti katseeni mieluummin vielä tiehen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti